Emil Toden romaani "Enkelten siemen" (kääntäjänä Juhani Salokannel, 1994) kantaa alkuperäiskielessä ihan toista otsikkoa – Rajavaltio, viroksi Piiririik (1993). Englanniksi "Border State". Emil Toden esikoisromaani oli viron kirjallisuuden itsenäisyysajan ”iso tapahtuma”. Piiririigista on tullut käsite. Romaania oli jo vuonna 1994 käännetty 16teen kieleen.Toden asti olit eniten käännetyt virolaiset kirjailijat Jaan Kross ja Jaan Kaplinski.
Merkillistä on, että kirjalle syntyi aluksi käännöksinä parempi maine kuin kotimaassansa, missä sitä edes haukuttiin "eurokirjaksi", vaikka tarkemmin katsoen kirja kyseenalaista ns. euroa.Romaanilla on todellakin monitasoinen rakenne ja sanoma. Sen verran uusi "Piiririigin" postmodernistinen kertojanote ja myös aihe - suljetusta yhteiskunnasta vapautunut henkilön identiteettikriisi- paikallisessa kirjallisuudessa oli, että virolaiset arvostelijat eivät osanneet arvostaa teoksen hienoja ominaisuuksia kuten kuvausten ja vertailuiden poeettisuutta ja sosiaalisuutta että androgyynisuutta eikä edes huomannut kirjan sanomaa, mitä se todella halusi sanoa. "Ennen Todea ei ollut yksikään kirjailija yrittänyt löydä, mikä muuttui Idän ja Lännen välisen rajan romahtaessa," kirjoittaa kääntäjä Mati Sirkel.
Miksi suomenkielinen versio on saanut nimeksi "Enkelten siemen", jäi minulle arvotukseksi, vaikka itse sanaparista tykkäänkin. Henkiselle ja maskuliiniselle se viittaa, siinäkö yhteys sisältöön löytyy? Kertoja "Enkelten siemenissä" saattaa olla niin nainen että mies, vaikka kirjailijan tiedossa oleva homoseksuaalisuus värjää kuvituksen sen mukaan. Tarton yliopistossa biologiaa oppinut runoilija Tõnu Õnnepalu alias Emil Tode alias Anton Nigov taitaa olla ensimmäinen avoimesti homoseksuaalisuuttansa tunnistava kirjailija Virossa! Neuvostoliitossa homoseksuaalisuudesta käsiteltiin ainoastaan rikoslaissa!
Romaani on omistettu Jimille, koostuu tunnustuskirjeistä Angelolle, kuvaa kertojan rakkaus(?)tarinaa Fransin kanssa, murhaa, Länsi-Eurooppaa, Eestin metsänreunaa ja perunamaata. Itäeurooppalainen uteliamassa hänelle uutta vanhaa maailmaa ja kertomassa toisille tuntemattomasta maastansa. Entisen itäblokin itsenäistynyt kansalainen saapuu nuoruuteensa unelmien kaupunkiin Pariisiin, mikä pitäisi olla pelkkä Onnea ja Täyttymystä hänelle, ja törmää realiteetteihin, likaiseen ja epäystävälliseen turistikylään, ja ei olekaan enää mistä uneksia. Sen lisäksi ”sosialismihunajassa” varttunutta ajatellaan täällä vanhassa vakiintuneessa Euroopassa usein tyhmäksi lapseksi ja häntä kohdellaan kuin huoraa.Niin synny kiusaus käyttäytyä "odotuksien" mukaan. Länsieurooppalaiset luulevat tietävänsä miten pidä elää ja toimia ja itäeurooppalaisella ei ole toista mahdollisuutta kuin nyökäyttää perässä, suostua kaikkeen, haluahan hän tulla samanlaiseksi demokraattisen yhteiskunnan jäseneksi kuin he täällä jo ovat.
Itäeurooppalaisen tunteet ovat ristiriitaisia. Toista itäeurooppalaista hän ei halua siellä lännessä edes tavata. Hän vertailee itseensä toisiin muukalaisiin, esimerkiksi tummaihoisiin eteläihmisiin. Me, eestiläiset, se on nyt sanottu, olemmehan kovin sivistyneitä. Me luemme paljon kaunokirjallisuutta, olithan kirjat Neuvosto Virossa myös harvinaisen halpoja! Maksamme pankkikortilla eikä säilyttää rahojamme sukkasääressä niin kuin joku länteen eksynyt vaikka kamerunilainen liikemies. Meillä eestiläisillä on korkea kulttuuri. Onko meidän vika, että jouduimme kärsimään valtausvuosikymmenet Neuvosto Liitossa, missä kehityksemme kutistui? Ei ole meidän vika, että maallamme ei ole länsieurooppalaisen mielessä edes nimeä. Eesti? Estonia? Estland? Ihan sama kuin Bosnia-Hertsegovina. Joskus eestiläinen väsyy selittämästä, missä on maa, mistä tullaan, ja hän leikki itsekseen hymyilleen ruotsalaista. Olemme yleensä korkeakasvuisia hoikkeja ja vaaleita, sovimme skandinaaviseen malliin.Onhan meillä ollut paitsi saksalaisten ja venäläisten myös ruotsalaisia ja tanskalaisia isäntiä.
Olemme tuntemattomasta maasta ja puusta. Metsänreunalta. Metsäveljien maalta. Rajavaltiosta. Siksi emme ole nähtäviä, ei kummaltakaan puolelta.Olemme kuin keijuja. Meillä on rajalla olemisen kokemus, mikä puuttuu heillä siellä vanhassa stabiilisessa maailmassa, mutta he eivät tietä sitä. He vaan tulevat meidät opettelemaan, miten pidä elää, ja meillä on pakko suostua kaikkeen, koska haluammehan oppia elämään uudella vanhalla tavalla. Voi, miten haluamme. Niin opiskelemmekin eikä uskaltaa sanoa, mitä todella tapahtuu vilkkaissa aivoissamme.
Olemme kylmältä maalta. Isovanhempamme joutuivat Siperiaan. Siellä on vielä paljon kylmempi kuin meidän maalla. Meidän äidit olivat ikäänsä tehtailla töissä ja heillä ei ollut aikaa paistaa kotona pullia. Sille ei ollut myös tarvetta, koska pulla maksoi 11 kopeekka ja jokainen jaksoi sitä ostaa kaupasta. Niin olemme varttuneet silloisen valtiovallan hyväksymien valehtelevien oppikirjojen takana ja emme ole tottuneet olemaan rakastettuina. Meille tuntuu epätodellinen länsimäinen I love you. So much. Mutta emme sano sitä.
KERTOJA EI SANO MITÄÄN, hän murhaa Fransin annostelemalla tuplasti sydäntippaa. Samoin kuin Mauriacin Therese.(Francois Mauriac, "Therese Desqueyroux". Tönu Önnepalu on myös kääntänyt Mauriacia ja osaa erittäin hyvin ranskaa.) Kertoja ei sano mitään,koska: haavoittunut kertoja ei pysty selittämään selittämätöntä itsestäänselvyyttä, SITÄ, MITÄ HÄN EDES ITSELLE EI OLE VIELÄ PYSTYNYT ARTIKULOIMAAN. Kertoja ei jää rikoksesta edes kiinni, lukee vaan sanomalehdestä, että Frans on menehtynyt sydänkohtaukseen.
Mutta romaanin tapahtumaketju ei olekaan kovin merkityksellinen. Merkityksellisempi on se, mitä kirjailija kerro maastamme heille. Eestiläinen lukija rakastuu niihin pohdiskeluihin ja kuvioihin.Nuoremman polven eestiläinen on myös kokenut tietynlaista avuttomuuden ja alakkoluuden tunnetta ulkomailla vaeltaessa, mikä auttaa hänet ymmärtämään kertojaa.Eestiläinen yrittää sopeutua ihailemaansa länteen,mutta huomaa sitten, että sopivia kuvioita ei olekaan, tie on vaan itsessä. Eestiläisellä (tai kenellä tahansa entisen itäblokin kansalaisella) pidä löydä oma eestiläisyytensä uudestaan myös EU-kansalaisena.
Kirjan sanoma on mielestäni se, että rajat on poistettava myös henkisellä tasolla ja ihmisiä ei saisi lajitella.Joskus se saattaa tulla vaaralliseksi lajittelijalle itselle.Kristillisissa länsimaissa on unohdettu Kristuksen perusoppi: samalaisuutta pitäisi korostaa eikä eriläisyyttä.Joskus minua pelottaa: viekö globalisaatio ja loputon kehittyneiden maiden apu köyhille maille mihin? Eikö jokaisella pitäisi itse nousta jalolleen? Eikö apu ole joskus itsekkäistä? Ovatko hyvinvointivaltiot lopultakin ylivoimaiset kaikentietäjät? Joskus tuntuu, että yhtä paljon kuolee ja vammaistuu ihmisiä köyhyydessä kuin ns. elintasosairauksiin.HIV-tartunnan saa aafrikkalainen rutiköyhä perheäiti, venäläinen prostituoitu ja vaikka ruotsalainen homomies. Ja se pelko kasvaa vaikka hyvinkin tiedän että lännessä hallitse järki, asioita ja prosesseja tutkitaan ja käytäntöjä järjestetään tieten ja tiedon mukaan.Rahan voima pelottaa. Mitä, jos joku köyhä on henkisellä tasolla kehittyneempi? Me kaikki olemme ihmisiä ja pohjimmiltaan samanlaisia ja köyhäkin koti on koti, sitä ei saa aliarvostaa. Slaavilainen nainen ei ymmärtää, että hän on huora jos ottaa vastaan lahjan ja kurdilainen sotapakolainen ei välttämättä ymmärtää, että hän syö verorahoja.Mitäs sitten?Totuus niinkuin kauneuskin on katsojan silmissä. Lajittelu ei auttaa eteenpäin. Ja vauraat ehtomaat ovat pimeitä.
Jotkut kappaleet romaanissa ovat kuin runoja. Runoilijan kirja se myös on. Tönu Önnepalua palkittiin vuonna 2007 arvokkaalla Juhan Liivin runopalkinnolla. Romaani "Enkelten siemen" loppee myös vapaassa runomitassa kirjoitetulla runolla Esquibieni pellosta ja ikuisesta etsimisestä. Ja ei ole väliä, sijaitseeko pelto Ranskassa tai Eestissä.
Ali R.
